Elämästä. Ihmisistä. Sanoista.

Seurustelu pukee sua!

Onko todella näin? Päteekö se pidemmänpäälle? Voiko säännön yleistää koskemaan kaikkia? Maalaisjärjellä ajatellen näin pitäisi olla nimenomaan ennen seurustelusuhteen alkua tai sitten juuri sen alussa, sillä silloinhan haluaa antaa itsestään mahdollisimman edustavan kuvan. Kumppania etsiessään parasta tulosta luulisi tuottavan, jos on koko ajan saatavilla nättinä ja näyttävänä.

Myöhemmin, kun ihastus (toivottavasti) perustuu tunteisiin eikä pelkkään ulkonäköön, saattaa ehostus ja julkikuva repsahtaa. Jos toinen kerran rakastaa navettahaalareissakin, miksi vaivautua pynttäytymällä? Varsinkaan, jos toinen ei tee samoin? Toisaalta onhan niitäkin, jotka eivät suvaitse toisen tälläytyvän ketään muuta kuin itseään varten.

Sivujuonteena herää ikuisuuskysymys: ketä varten nainen oikein laittautuu? Vastakkaista sukupuolta vai itseään ajatellen? Vai sittenkin kuuluakseen ystäväporukkaan? Kauniista vakuutteluista huolimatta monikaan ei voi syvällä sisimmässään myöntää meikkaavansa vain itseään varten. Sen verran kilpailuhenkisiä tässä ollaan, eikä siinä ole mitään vikaa, kunhan vain tunnustaa sen (edes itselleen).

Otsikkoon vedoten täytyy toki ottaa huomioon, että voihan hyväntahtoinen toteamus johtua aivan muista tekijöistä. Ehkäpä seurustelu pukee sisäisesti; saa kantajansa hehkumaan -vaatteista ja ehostuksesta riippumatta. Ehkä hyvä olo sittenkin näkyy myös ulospäin. 

Sähkö on aine, joka jakaa ihmiset naisiin ja miehiin. Naisille sähköllä ja sen syvimmällä sisimmällä ei ole niinkään väliä, kun taas miehiä se tuntuu usein kovasti askarruttavan. Heille se esiintyy elektronivirtana, joka suorastaan on mullistanut koko elämän ja saattanut ihmiskunnan siihen tilanteeseen, jossa se on nyt. Naiset huomaavat tämän miehistä elämää kuohuttaneen aineen lähinnä vain silloin, kun se jostain syystä puuttuu.

Sähköön voi suhtautua monella tavalla. Sitä voi säästää, siirtää ja kilpailuttaa. Toisaalta sen avulla voi myös kiristää ja tienata elantonsa. Kuitenkaan naisille se ei näyttäydy näin monimuotoisena. Se on vain seinästä tulevaa voimaa, joka saa laitteet pyörimään. Miehille näin yksinkertainen selitys ei riitä, heidän täytyy tietää tasan tarkkaan, kuinka suuri jännite on tai kwh ja kaikkea muuta naisen mielestä epäolennaista. Miksi näin?

No, miehet ovat teknisiä olentoja. Heidän täytyy saada purkaa ja rakentaa maailmansa aina vain uudestaan, jotta he oppisivat sen lainalaisuudet. Naiset sen sijaan tyytyvät kirjatietoon, he kun oppivat muiden virheistä ja esimerkeistä. He osaavat kuitenkin priorisoida: monetkaan fysiikan määritelmät ja kaavat eivät ole relevantteja heidän loppuelämässään. Heille riittää, että perunat kiehuvat, heidän ei tarvitse tarrautua siihen, mistä kiehumisen aiheuttama voima tulee tai kuinka monta elektronia se sisältää. Perunoiden kypsyminen kun on pääasia. Miehetkin ymmärtäisivät tämän ajattelutavan viisauden, jos perunat jonain päivänä lakkaisivat kypsymästä. Siinä ei neutronien määrän laskeminen auttaisi.

Naiset ovat kehittäneet käsitteelle sähkö paljon toimivamman käyttötarkoituksen. Sähköksi he kutsuvat sitä kemiaa, jota joko on tai ei ole ihmisten välillä. Jokainen tietänee tunteen, kun selkäpiissä kulkee outoja väristyksiä, kun HÄN lähestyy. Silloin on tosiaankin sähköä ilmassa! On täysin käsittämätöntä, kuinka oikea ilme tai viettelevä katse voi sähköistää koko tunnelman. Siinä ei enää varovaiset sähkötykset silmästä silmään auta, vaan se on menoa. Myöhemmin on sitten aikaa sähköpostilla analysoida tapahtunutta ystävien kesken.

Voi miehet, kunpa tietäisitte, mistä kaikesta sähköstä jäättekään paitsi, kun jumiudutte positiivisesti ja negatiivisesti varautuneisiin kappaleisiinne!

Kysymys siis kuuluu, kenen sähköstä nyt puhutaan?

Päätin kokeilla onneani tänään, joten puikahdin heti aamutuimaan pyykkitupaan. Pahaksi onneksi päästin samaan aikaan saapuneen pojan livahtamaan edelleni ja hän pentele tietenkin varasi koneet nenäni edestä. Mikäpäs siinä sitten, huomenna on ihan yhtä hyvä päivä pestä pyykkiä ja onpahan sitä sitten taas päivällinen enemmän.

Sivu suun lipuneen pyykinpesun sijaan mietinnän kohteeksi valikoitu suomalaisten sarjojen pääkaupunkikeskeisyys. Ensinnäkin täytyy todeta, että Suomeen sijoittuvia sarjoja on vähän. Ne harvat, joita on, voidaan jaotella aika pitkälti kaupunki-maaseutu-akselin avulla. On siis selviä peräkamarin pojat –tyyppisiä sarjoja maalaisista sekä vastakohtana meneviä kaupunkielämää kuvaavia sarjoja.

Ennen syventymistä todellisiin paikkoihin sijoittuviin sarjoihin pitää todeta, että monet maaseudulle sijoitetut sarjat tapahtuvat vain jossain maaseudulla tai keksityillä paikkakunnilla. Tuskin Kuusniemeä, Miikkulaa tai Metsoloiden Hoikkaa on olemassa, ei ainakaan sellaisena, kun ne on kuvattu.

Todellisista kaupungeista pääkaupunki(seutu) on ehdoton ykkönen. Salatut elämät, Käenpesä, Kotikatu, Helppo elämä, Rikospoliisi Maria Kallio ja Kallio, kaikki sijoittuvat joko Helsinkiin tai pääkaupunkiseudulle, ja sitä niissä myös korostetaan.

Muu Suomi jää hyvin aliedustetuksi. Viime vuonna esitettiin Turkuun sijoittuvaa lakisarjaa Puolustuksen puheenvuoro, kun taas Parasta aikaa linkittyy läheisesti Tampereelle, vaikkei siinä maamerkkejä juuri näytetä. Mihin ovatkaan kadonneet muut kaupungit suomalaisten draamantekijöiden kartalta? Eikö seuraava rikkaiden elämästä kertova kohusarja voisi viilettää Vaasassa? Tai piinkova poliiseja askarruttava mysteerisarja Porissa? Nuorten elämää sopisi varmasti seurata Oulussa, rovaniemeläiset rivitalon asukkaat sopisivat saippuaoopperan pääosaan yhtä hyvin kuin helsinkiläiset, Savonlinnaan voisi sijoittaa bändidraaman ja Kotkaan satamahenkisen yrittäjäsarjan. Jyväskylässä sen sijaan sopisi kokeilla yhteisasumista opiskelijoiden kanssa ja katsoa, mihin se johtaa. Kuopioon voisi sijoittaa Suomen oman sairaalasarjan, yliopistollinen sairaalakin kun on omasta takaa. Hämeenlinnasta sitten taas löytyisi potentiaalia vaikkapa veikeälle puutarhureiden metkuja kuvaavalle sarjalle.

Suomalaisen draaman tekijöiden tulisi osallistua alueellistamistalkoisiin ja jalkautua eri puolille suomea. Parin vuoden takainen Taivaan tulet toimi kunnioitettavana esimerkkinä koko maan hyväksikäytöstä, sijoittuvathan sen tapahtumat niinkin kauas kuin Kemijärvelle. Kuka uskaltaa seurata perässä?

Sitä odotellessa on hyvä odottaa pyykkivuoroaan.

Kuin varkain se tulee taas. Se alkaa pieninä askelina. Niin pieninä, ettei niitä näe ennen kuin ne ovat jo maratoninsa puolivälissä. Ja asvaltti! Se on siellä alla sittenkin! Miten iloiseksi sitä voikaan tulla vain pienestä kaistaleesta, joka pilkottaa sulavan sohjon keskellä kuin luvaten, että yhtä varmasti kuin se pikkuhiljaa valtaa alaa, yhtä varmasti myös kesä tulee sielä jostain oman kuormansa alta?

Rajansa se on sentään sen-uuden-tulemisen-ihannoinnillakin! Ei pieni bitumin ja kiviaineksen seos (kiitos Wikipedia) niin paljoa ilahduta, että siitä riemusta painuisi pitkin pituuttaan paljastuneelle pelastusrenkaalleen ja vieläpä ikuistaisi talven viimeiset, veltostuneet yritykset kuin vakuudeksi itselleen, että mörkö on tältä erää ohi. Niitäkin on.

Kuinka vaikeaa onkaan asua yksin?

Kun kämppiksiä ei enää ole, on vain itse keskenänsä. Ja kerrostalon hiljaisuus, joka pikkuhiljaa aukenee ääniksi. Naapuri tulee koirineen kotiin. Kaveriporukka lähtee baariin. Jollain muullakin on postilaatikon kanssa ongelmia. Seinän takana pestään pyykkiä.

Kaiken tämän tiedän, vaikken ole nähnyt ketään. Auta armias, jos näkisin, ihanhan siinä joutuisi paniikkiin, kun pitäisi olla sosiaalinen ja tervehtiä toista, tuntematonta! Saati sitten yleiseen saunaan meno! Itsekin joutuisi näkyvälle -ja vieläpä ilman rihmankiertämää! Puhumattakaan “hengailutilasta”, yhteisestä toiminnasta asukkaiden kanssa tai pyykkäilystä pyykkituvassa! Onhan kaikki kaihtimet varmasti kiinni, ettei kukaan vain vahingossakaan saa tietää, että tässä asun minä?

Onko tosiaan niin, että jo viikon yksinasuminen  on tehnyt minusta perinteisen kerrostalokyylän, joka ei vain vahingossakaan näyttäydy muille, mutta aitiopaikaltaan tiirailee ahkeraan toisten touhuja?

Tervetuloa mukaan matkalle seuraamaan, kuinka ämmän käy!